Minulla on eri Palantir kuin Osmolla

Soininvaara katsoi blogissaan hiljattain kristallipalloon. Minä katsoin omaani
ja kuva oli erilainen.

Kasvun rajat ovat suhteellinen asia, eivätkä ne tule vastaan
ihan pian markkinataloudessa, jossa resurssin väheneminen johtaa sen hinnan
nousuun ja se taas tehokkaampaan varantojen hyödyntämiseen.  Mutta, yhä tehokkaampi on vaarallista. Tehokkuus
on toiselta nimeltään puuttumisintensiteettiä. 
Jevonsin paradoksin takia tehokkuus ei ole vain hyvä asia, ei edes ekotehokkuus.
Tämän mieltäminen ei ole helppoa. Suhteellinen säästö johtaa vain resurssien
kulutuksen absoluuttiseen lisääntymiseen.  Olemme jo kajoamassa planeetan suuriin maa- ja
meriekosysteemeihin intensiteetillä, jonka tulosta emme hallitse. Lähde- ja
nieluresurssit ovat ylikuormitettuja, ennen muuta ilmasto.

Erityisesti
vihreät tarvitsevat nyt uutta ajattelua. Vihreillä on monia hyviä tavoitteita,
mutta ei minkäänlaista yhteiskunnallista ohjelmaa
jolla tavoitteisiin päästään. Tarkoitan nimenomaan rakenteellista ohjelmaa. Tarvitaan rakenteellinen uudistus, kohti yhteiskuntaa
joka systeemisesti  tukee alhaisempaa kulutusta ja korkeampaa
elämänlaatua. Sen saavuttamiseksi on suunnattava kohti alueellisesti
hajautettua mallia, jossa talous on vakaa ja aikakäsitys syklinen.  Paikallisen talouden on korostuttava. Paisuvien
globaalien tavaravirtojen tieltä on käännyttävä takaisin. Asialla on lopulta oltava
merkitystä kansantalouksien työnjaolle ja nykymuotoiselle, niinsanotulle vapaakaupalle.

Kaupungistuminen kiihtyy, mutta vain jos sitä kiihdytetään. Nyt kansalaiset
on saatu uskomaan että kaupungistuminen on jonkinlainen luonnonvoima.  Kuitenkin urbanisaatio toteutuu maailman
tasolla lähinnä teollistuvissa kehitysmaissa. Mitään syytä kehityksen
jatkumiseen lännessä ei ole, eikä siitä varsinkaan ole saatavissa mitään etua
sen paremmin planeetalle kuin sen ihmisille – edut tulevat vain eliitille.

Kaupungistuminen
eli jättimäinen investointirumba pyörii pääkaupunkiseudulla  jo täysin omalakista vauhtiaan.  Ihmettelin Vantaan kaupunginhallituksen
edunvalvontatoimikunnassa viikko sitten silmät selälläni Helsingin seudun
suunnittelusta vastaavien virkamiesten visioita. Liikenneinfrahankkeet eivät kuulkaas
pysähdy kehärataan ja länsimetroon. Hankkeita on jonossa 2050 saakka, jolloin ”tavoiteluku”
(tätä ilmaisua käytettiin) pääkaupunkiseudun asukasmääräksi on 2 miljoonaa.

Investointimenot
ovat hiuksia nostattavia. Miljardi sinne, toinen tänne.  Ministeri Virkkunen esitti joulun alla kuutoskaupunkien
luottamusmiesjohdolle  – minäkin oli
eksynyt joukkoon  – käsityksen, jonka
mukaan kuntatalouden nettoinvestointitaso olisi 3,5 miljardia euroa vuodessa, pitkälle
tulevaisuuteen. Jos kuntataloudesta on säästettävä miljardi, helpoimmin se
tapahtuu investoinneista leikkaamalla.

Tämän rallin
suuri häviäjä on pääkaupunkiseudun mutta
myös koko maan  keskiluokka.
Palveluista leikataan, jotta investointeihin olisi varaa. Vantaa leikkaa
kehäradan takia ja Espoo länsimetron jatkeen takia. Espoolla riittää rahaa 550
miljoonaa metronpätkään, samaan aikaan kun kaupunki tunnetaan myös
homekouluistaan. Vantaalla olemme pyörittäneet ns. talous-ja  velkaohjelmaa jo vuosia, sijoitettuamme ensin
lähes 300 miljoonaa väyliin. Tämä kaikki on vasta alkua.

Sallikaa minun
kertoa teille surullinen totuus. Keisarilla ei ole vaatteita ja metropolin
rakentaminen on vuosituhannen vaihteen dotcom
hypeen
verrattava kollektiivinen hullutus.  Metropolihallinto ja Guggenheim ovat samaa
sairautta, metropolismia.

Asumisen kehitykseen liittyy valtava määrä hyvää tahtoa mutta myös omille
vaikutuksilleen täysin sokeaa politiikkaa. Veljet vasemmalla vaativat lisää ”kohtuuhintaista
asuntotuotantoa”. Heidän mieleensä ei juolahda, että kyseessä on jättimäinen tulonsiirto julkiselta vallalta
työnantajille. Jos näet matalapalkka-aloille halutaan työvoimaa
kasvukeskuksissa, palkkojen olisi ilman arava-asuntoja joustettava ylöspäin.

Kun hintamekanismi
poistetaan markkinataloudessa jonkin hyödykkeen kohdalta, siihen  muodostuu jono. Asuntojono on rakenteellinen ilmiö. Se ei lyhene
lisärakentamisella. Se kasvaa lisärakentamisella.  Tuotanto suuntaa kysyntää. Muissa yhteyksissä
kyllä ymmärretään, että trendin aiheuttamia ongelmia ei kannata lieventää
trendiä vahvistavilla toimilla.   

Kaikki edellä
todettu pätee myös asumisen hintaan. Korrelaatioanalyysi  1970 – luvulta saakka osoittaa, että asuntorakentamisen
voimakaskaan lisäys ei alenna asumisen hintaa.  Lisäksi, kun nettomuutto pääkaupunkiseudulle
tulee ulkomailta, onko asuntopula enää mielekäs käsite? Voiko pulaa eli
epäsuhtaa tulijoiden määrän ja asuntojen määrän välillä ratkaista?

Kaiken kaikkiaan
asuntopolitiikka on voimakkaasti kytköksissä pääkaupunkiseudun kuntien investointimenoihin.
Pankit ja rakennusliikkeet hyötyvät. Eliitti saa lisää. Tavalliset ihmiset
menettävät.

Robotiikka ja laajemmin digitalisaatio mullistaa
yhteiskuntaa erittäin nopeasti.   Osmo noteeraa kyllä, että autojen lukumäärä
lähtee robotiikan myötä laskuun. Mutta asia on laajempi  kuin vain parkkipaikkojen mitoituskysymys.

Jukka Heinosen väitöskirjan
jälkeen on ollut selvää (mutta vihreiden taholla vain vaikeuksin hyväksyttyä) että
ainoastaan yksityisautoilun osalta tiivis kaupunkirakenne alittaa  väljemmän esikaupunkialueen ja maaseudun
hiilipäästöt. Tämän kehityksen, sekä myös biopolttoaineiden kehittymisen myötä putoaa
pohja pois suomalaisen yhdyskuntasuunnittelun ja aluesuunnittelun   yksioikoisimmalta totuudelta. Yhdyskuntarakenteen
tiivistäminen ei olekaan enää ilmastosyistä tarpeen!

Pyrkimys tehdä
ilmastopolitiikkaa tiiviin yhdyskuntarakenteen kautta onkin ollut suomalaisen
yhdyskuntasuunnittelun  kenties
järjettömin virhe.  Hullumpi kuin
purkamisvimma 1960- ja 1970 luvuilla, tuona vandalismin aikana, jota nyt häpeävät
kaikki.  Jos autokannan hiilipäästöjä
halutaan alentaa, eikö olisi paljon järkevämpää tehdä jotain autokannalle  sen päästöjen leikkaamiseksi – robottiautot, sähköautot,
biodiesel  –  kuin  rakennuskannalle?  Eikö Suomen olisi fiksumpaa hankkiutua liikenteen
teknologiassa eturiviin, kansakunnan uudelleensijoittumisen ja sen  vaatiman massiivisen rakentamisohjelman sijaan?

Markkinaehtoisen työn osalta robotiikalla ja digitalisaatiolla on myös laajat
seurauksensa.  Keskustan
talousmaantieteellisessä työryhmässä olemme talven mittaan ihmetelleet
havaintoa, jonka mukaan kun kaikki Suomen kunnat tutkitaan viimeisen
neljännesvuosisadan ajalta, työllisyys heikkenee eniten suurimmissa kunnissa.  Mutta samaa todistavat Brynjolfssonin ja
McAfeen tutkimukset MIT:ssa. Investoinnit kasvavat, mutta työllisyys ei.
Edelleen, Tukholman ja Helsingin aluetaloustilastot osoittavat, että noin vuodesta
2000 alkaen investoinnit ja tuotettu lisäarvo alueilla ovat kasvaneet
merkittävästi  – mutta työllisyys ei ole.

Työpaikkojen
absoluuttisesta määrästä ei siis tässä puhuta, vaan työllisyydestä.

Asian merkitys on
aivan keskeinen, sillä markkinaehtoinen ihmisen tekemä työ vähenee
merkittävästi. Siitä tulee pulaa. Kauan ETLA:n raporttia ennen asian on hyvin
kansantajuisesti selostanut vaikkapa Andrew McAfee TED Talkissa.  

Osaltaan tämäkin
kehitys liittyy kaupungistumiseen. Kaupunkielinkeinojen tuottavuus johtaa
siihen että talous (investoinnit ja tuotettu arvonlisä) kyllä kasvavat, mutta
työllisyys ei kasva. Taas – eliitti hyötyy, mutta keskiluokka kärsii.  Kun alkutuotannon ja valmistavan tuotannon
työpaikat vähenevät, innovaatiotyöpaikkoja ei ole kaikille. Eivätkä kaikki
niihin kykene.  Eivät, vaikka kuinka laajentaisimme
korkeakoulutuksen määritelmää.

Edessämme ei siksi
ole vain perustulokysymys ja sosiaaliturvan remontti. Meidän on mietittävä
perusteellisesti uusiksi sekin, mistä julkinen valta oikeastaan saa
verotulonsa. Korkean arvonlisän solmukohdaksi pyrkivän Suomen on aika katsoa
strategiaansa kriittisesti.

Tarvitsemme suunnan muutosta kohti omien uusiutuvien
luonnonvarojen jalostamista, kohti biotaloutta. Siinä arvoon nousee oikean
mittakaavan politiikka – hajautetun yhteiskunnan rakenne ja malli.  Painotuksen kaupunkien, esikaupunkien ja
maaseudun välillä on oltava tasapainoinen ja järkevä. Yksipuolinen kaupunkien
tai yksipuolinen maaseudun korostus johtavat kumpikin keskiluokan ammattien ja
sitä myöten keskiluokan itsensä tuhoon. Vain keskiluokan voimavaroilla voimme säilyttää
hyvinvointivaltion, ennenpitkää ylipäänsä valtion.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu